"Fysioterapia on ollut osa elämääni vauvasta saakka cp-vammastani johtuen. Minun vammani on sen tyyppinen, että olen käyttänyt pyörätuolia koko ikäni, mutta pystyn kävelemään tuettuna. Pyörätuolin lisäksi minulla on käytössä dallari-kävelyteline ja seisomateline.

Mielestäni kaksi avaintekijää onnistuneelle fysioterapialle, ovat oma motivaatio ja vuorovaikutus. Kun sanon noiden kahden olevan avaintekijöitä tarkoitan, että ilman noita kahta asiaa on vaikea rakentaa toimivaa terapiaa. Oma motivaatio tietyiltä osin onkin ollut monimutkaisempi juttu, esimerkiksi kävely- ja seisomatelineen suhteen. Kävelin lapsena jonkin verran mutta se ei koskaan ollut minulle tärkeää ja vähitellen se jäi kokonaan pois ja vietin aikani lähinnä tuolissa. Tämä ja herkuille perso luonteeni johtivat melkoiseen pyöristymiseen ajan myötä. Lopulta yläasteella minulle tarjottiin uutta puhelinta vastineeksi siitä, että kävelisin yhtenä kesänä joka päivä. Uusi teknologia on heikkouteni, joten tartuin haasteeseen. Sanon suoraan, kävelin aluksi vain puhelimen vuoksi, sillä halusin sen todella. Kesän edetessä kuitenkin huomasin asioiden helpottuvan huomattavasti kävelyn myötä ja se mahdollisti välillisesti itsenäisemmän toiminnan monessa kohtaa. Tuosta kesästä on nyt kuusi vuotta ja kävely on yhä osa elämääni. Tuo kesä osoitti, kuinka ulkoinen motivaattori voi synnyttää sisäisen motivaation. Olen nimittäin erittäin huono tekemään asioita vain siksi, että joku käskee.

Seisomatelinettä käytin aina pätkissä joskus enemmän joskus vähemmän. Siinä ei kuitenkaan ollut niinkään kyse motivaation puutteesta vaan siitä, että seisomiseen puettavien tukien laittaminen ei onnistunut minulta yksin. Pääsin telineeseen, jos joku laittoi tuet minulle, mutta aina laittajaa ei ollut ja niin asia unohtua. Vuonna 2019 tulimme fysioterapeutin kanssa siihen tulokseen, ettei niin voimakas tuki ollut enää tarpeen ja lähdimme pohtimaan millaiset uudet tuet olisivat. Siitä saakka, kun uudet tukikengät tulivat ja saan ne vaivatta itse puettua on seisomisesta tullut säännöllistä.

Toinen avaintekijä, vuorovaikutus ja henkilökemioiden tärkeys. Itselläni ei ole koskaan ollut näiden asioiden kanssa ongelmia. Jos näissä kuitenkin ilmenisi ongelmia, suhtautuminen terapiaan olisi toinen. Mainitsin jo aiemmin, etten ole hyvä tekemään asioita vain jonkun käskystä. Haluan tietää miksi asioita tehdään, miksi juuri niin ja mihin ne perustuvat. Lisäksi puhun ja kyselen paljon muistakin asioista. Jos fysioterapeutti olisi hiljaa tai käskisi minua olemaan hiljaa, tilanne olisi hankala. Itselläni terapiasuhde on kestänyt samaan firmaan n.20-vuotta. Uskon, että ainakin vuorovaikutuksen sujuminen olisi yhtä tärkeää lyhyessäkin terapiasuhteessa. 

Eräs fysioterapiaan liittyvä tarina: Minulle on kerrottu, että erään leikkauksen jälkeen en suostunut kivun vuoksi seisomaan enää lainkaan. Kunnes yhden fysioterapiakerran aikana minut saatiin taas seisomaan. En itse muista tapausta, mutta voin oman luonteeni tuntien kuvitella, ettei se käynti ole ollut helppo kummallekaan osapuolelle. Varhaisen lapsuuden fysioterapiasta en muista kovinkaan paljoa. Olen lukenut vanhoja terapiavihkojani ja siellä on paljon merkintöjä esimerkiksi erilaisista tuetuista kävelyharjoituksista ja apuvälineistä, joilla pyrittiin loitontamaan jalkojani. Lisäksi niissä mainitaan, jäykkien jalkojeni suoraksi saaminen.

Olen aina pitänyt fysioterapiasta ja sen eri muodoista. Joitain apuvälineitä, kuten jalkojen suoristamiseen käytettyjä yölastoja inhosin enkä lopulta suostunut käyttämään lainkaan. Yksi ylivoimainen suosikkini lapsena oli kuitenkin ratsastus. Rakastan hevosia ja eläimiä, joten on minun kannaltani onnekasta, että meillä on kotona aina ollut paljon eläimiä. Hevosen lämpö ja liike rentouttavat jalkojani ja ratsastaessa jalkojen loitonnus on automaattista. Enkä miellä ratsastusta terapiamuotona, sillä se on mielestäni paljon muutakin. Musiikki on toinen asia, joka oli terapiassa mukana myös lapsena ja rakastan musiikkia yhä.

En muista tarkkaan milloin, mutta jossain vaiheessa fysioterapian rinnalle tuli allasterapia, josta pidän edelleen. Sen lisäksi, että vesi toimii hyvänä ympäristönä terapialle se on minulle muutenkin läheinen elementti. Veden kannattelukyvyn ansiosta kykenen asioihin, jotka eivät ole mahdollisia kuivalla maalla, esimerkiksi kävelemään ilman tukea. Allasterapian myötä suoritin 200:n metrin uintitestin. 

Altaalla tehtävistä asioista on hyötyä myös arkeen, esimerkiksi erilaiset kierimiset ja kieppumiset vedessä opettavat vartalon hallintaa, joka on helpottanut minulla erilaisia siirtymisiä. Samoin kuin ratsastuksessa myös allasterapiassa tarvitaan, varsinkin pyörätuolissa enimmäkseen istuvalta henkilöltä, sellaisia liikkeitä ja tasapainon vaihdoksia, joita arjessa ei tule. Tästä mielestäni hyvä esimerkki on tarkoituksellinen selälleen kaatuminen. Minä en voi heittäytyä seisaaltaan selälleen esim. sänkyyn. Vedessä ja ratsastaessa tämä on kuitenkin mahdollista. Hevosen selässä makaaminen on kivaa, kuitenkin varsinaista selälleen heittäytymistä en suosittelisi. Toki halutessaan sitäkin voi kokeilla, mutta seuraukset voivat olla hevosesta riippuen vaihtelevia, enkä minä vastaa niistä :)

Fysioterapian kautta olen päässyt kokeilemaan asioita, joita en välttämättä muuten olisi. Tästä esimerkkinä  kanootti- ja kajakkimelonnat sekä pysyväksi harrastukseksi jäänyt kelkkalaskettelu.

Kuitenkin kaikista tärkeintä ovat terapian kautta elämääni tulleet ihmiset. Kiitos Teille!"


Lue lisää CP-vammasta täältä >>